Eteläsaksalaisessa Stuttgartin esikaupungissa, Leonbergissä, eli 1808 - 1889 raatimies Heinrich Essig, joka oli suuri eläinten ystävä. Hänen tiluksillaan kasvatettiin kaikenlaisia eläimiä siipikarjasta kettuihin ja kauriisiin. Suurimman osan elämästään hän kasvatti lähinnä suurikokoisia koirarotuja kuten newfoundlandinkoiria, tiibetinmastiffeja, tanskandoggeja ja erilaisia metsästyskoiria. Essigin sanotaan myyneen vuosittain 200 - 300 koiraa, joten häntä voidaan pitää suurena koirakauppiaana. Tämä ei saa kuitenkaan antaa vähentää hänen ansiotaan ja arvostustaan rotujen jalostajana ja asiaan vihkiytyneenä kasvattajana.

 Heinrich Essig 1809-1889

Leonberginkoiran oletetaan syntyneen siitä, että Essig halusi luoda Leonbergin kaupungin vaakunassa ollutta leijonaa muistuttavan koiran. Tämän väitteen todenperäisyydestä on kuitenkin kiistelty. Hän hankki St Bernhardin luostarista suuren, pitkäkarvaisen bernhardilaisuroksen, jonka hän risteytti mustavalkoisen newfoundlandinkoiran kanssa (rodusta alettiin vasta myöhemmin käyttää nimeä landseer englantilaisen taidemaalarin Edwin Landseerin mukaan). Tätä yhdistelmää Essig käytti neljän sukupolven ajan, koska koirien luonne osoittautui sopivan erinomaisesti vahti- ja kartanokoiraksi. Saavutetun tason säilyttämiseksi hän hankki luostarista uuden bernhardilaisuroksen ja antoi maksuksi kaksi uuden linjansa pentua. Munkkien kerrotaan kehuneen, että nämä koirat olivat kestävämpiä ja oppivaisempia kuin bernhardilaiset.

 Vuosittain järjestetään Leonbergin torilla "hevosmarkkinat", johon seudun leonberginkoirat kerääntyvät perinteiseen kulkueeseen.

Essig ei kuitenkaan ollut vielä täysin tyytyväinen lopputulokseen. Sattuma tuli nyt avuksi. Hänellä oli sattumalta huostassaan suuri valkea pyreneittenkoira, joka otettiin mukaan jalostusketjuun. Nyt syntyneiden pentujen hän näki olevan lähellä kuvitelmiensa ihannekuvaa. Hän valitsi jatkossa luonteeltaan ja ominaisuuksiltaan parhaat koirat jalostukseen. Ensimmäisten varsinaisten leonberginkoirien sanotaan syntyneen vuonna 1846. Essig antoi rodulle nimen kotikaupunkinsa mukaan, ja hänen ansiostaan Leonberg on Saksan "virallinen" koirankasvatuskaupunki.

1850-luvulla oli leonberginkoiran suosio levinnyt jo laajalle ja rotu oli saanut ne ominaisuudet, josta se tänäänkin tunnetaan; sillä on bernhardilaisen voimakkuus ja vainu, newfoundlandinkoiran hyväluontoisuus, uskollisuus, eloisuus ja uimataito sekä pyreneittenkoiran vartiointivaisto ja hyvä näkö. Alkuvaiheessa rodun väriskaala oli hyvin laaja. Essig itse piti eniten valkoisista tai hopeanharmaista koirista, joilla oli musta maski. Vähitellen punaruskea ja leijonankeltainen väri tulivat suosituimmiksi ja rodulle tyypillisiksi. Musta maski on aina ollut rodun tunnus.

Lehdistö kirjoitti Münchenin koiranäyttelyn jälkeen 1870: "Näyttelyn kaunein koira oli kellanruskea mustin varjostuksin, kuin leijona suuressa koossa ja komeudessaan." Leonberginkoira alkoi olla muotikoira ja kerrotaan poikkeuksellisen kauniista yksilöstä maksetun tuolloin jopa 1000 saksan markkaa, mikä oli tuohon aikaan päätähuimaava summa. Koiria vietiin paljon myös ulkomaille ja tunnettuja leonberginkoiran omistajia olivat mm. Richard Wagner, Bismarck, Napoleon III, Italian kuningas Umberto ja Itävallan keisarinna Elisabet, jolla niitä oli 7 kpl. Vuonna 1894 on yksin Venäjälle viety 374 koiraa. Rodun suuri suosio kaikkialla herätti myös runsaasti katkeruutta muissa koirapiireissä ja sitä yritettiin mustata kaikenlaisin keinoin.

Heinrich Essig kasvatti kaikenlaisia eläimiä siipikarjasta kettuihin.

Kuva lehdestä Illustrierte Zeitung no 1167. Marraskuu 1865.

Heinrich Essigin kuoleman jälkeen perustettiin 1890 rodun harrastajayhdistys. 1895 perustettiin Saksassa ensimmäinen varsinainen rotujärjestö leonberginkoirille. Samana vuonna kirjoitettiin myös ensimmäinen virallinen rotumääritelmä ja rotu hyväksyttiin puhdasrotuiseksi. FCI on hyväksynyt rotumääritelmän 1955, jonka jälkeen sitä on muutettu muutama kerta.

Suomen Leonberginkoirat-yhdistys perustettiin joulukuussa 1985, sillä vuosisadan alun jälkeen ei leonberginkoiria ole Suomessa ollut ennen nykyistä kantaamme. Maailmansotien ja niitä seuranneiden pula-aikojen aikana oli tämä suuri uljas rotu kuolemassa sukupuuttoon. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli puhdasrotuisia koiria niin vähän, että alkuperäisiä rotuja oli taas käytettävä kantaa parantamaan. 1945 syntyi vain 5 pentuetta, yht. 43 kpl, joista jäi eloon 22 pentua. 1946 ei tilanne ollut parempi - eloon jäi vain 17 yksilöä. Ruuasta oli pula sekä ihmisillä että eläimillä. Onkin kiitettävä niitä idealisteja, jotka tämän jälkeen kokosivat harrastajat yhteen ja nostivat rodun taas jaloilleen. 1948 perustettiin uudestaan nykyisin toimiva "Deutscher Club für Leonberger Hunde". 1970 syntyi jo 21 pentuetta, joista jäi eloon 121 koiraa. Nykyisin leonberginkoiria rekisteröidään Saksassa 300-400 koiraa vuosittain ja yhdistyksiä on useissa Euroopan maissa. Saksassa rotu kuuluu palveluskoiriin ilman käyttömeriittipakkoa, Pohjoismaissa se luetaan seurakoiriin.

"Marco" oli rodun alkuaikoina suosittu jalostusuros. Kuva lehdestä L´Acclimation